Minullahan on vaikka kuinka monia ongelmia! Tosin yksikään niistä ei millään tavalla liittyen mielenterveyteen tai mihinkään muuhun kovin vakavaan. Uskoisen, että omistan kuitenkin sellaisen ongelman, joka on kulkenut elämäni aikana jo lapsuudesta saakka ja se on värittänyt jonkisen verran elämääni niin hyvässä kuin pahassa. Nimittäin, kynsien repiminen.
Muistan vielä kuinka minua yritettiin kerta toisensa jälkeen kaiken maailman tavoilla saada lopettamaan tuo pahe, mutta njähähä enpä ole vieläkään onnistunut lopettamaan (minä, melkein jo 17). Uhkailu ja kieltäminen oli melko yleinen tapa, mutta ei, mikään ei ole oikeastaan auttanut. Pienenä tein sitä, koska halusin kyseenalaistaa vanhempiani. Nykyään teen sitä, koska en osaa enää lopettaa. Koko ikäni ajan olen kuitenkin saanut kynsien repimisestä jonkinmoista nautintoa, mikä tässä kaikista eniten ehkä pelottaakin. Minä masokisti? ...
Tosin olen kuullut, että kynsien repiminen johtuu siitä, että ihminen on hermostunut. No, en oikeastaan itseni kohdalla yhdistä sitä koskaan suoraan hermostumiseen, mutta teen sitä yleensä silloin, jos olen kyllästynyt tai... niin, vähän hermostunut enkä tiedä, mitä muuta sormilla pitäisi tehdä. Olen muutenkin siinä mielessä lievä ADHD kun mulla on pakkomielteenä tehdä paikoillaankin jotain pientä liikettä, oli se sitten jalkojen heiluttelua, sormien naputtamista pöytää vasten tai kynällä leikkiminen. En oikeasti osaa kuvitella elämääni sen jälkeen, kun olisin päässyt eroon tästä paheestani. Kynteni ovat pysyneet aina, ihan aina (paitsi yksi kerta, jolloin sain ihan oikeasti kasvatettua kynteni pitkiksi, mutta... no, raapaistuani itseäni, ne lyheni hetkessä :'D) lyhkäsinä ja olen tottunut lyhyillä kynsillä tekemään juttuja. Muutenkin olen huomannut, että pidemmät kynnet ovat vain tiellä ja jos peuhaan jonkun polymeerimassan kanssa, niin siinä saat heittää hyvästi kynsilakoillesi, ellet käytä muovihanskoja. Mutta jos oikeasti vielä joskus tulen pääsemään eroon tästä... ei, en osaa kuvitella sitä ollenkaan.
Kysehän tässä ei ole mistään muusta kuin tahdonvoimasta ja minulla löytyisi sitä varmasti, jos oikeasti keskittyisin 100% tähän, mutta kun mä en keskity mihinkään 100%, koska en vain osaa. Se on totuttu tapa ja näin myöhään siitä on todella vaikea enää päästä eroon.
Tosin olen ihan kiitollinen muutaman tunnin jälkeen, kun kaverit ovat (onneksi) ottanut asiakseen huomautella asiasta minulle, ilman että olen pyytänyt edes. Iso kiitos ja toivottavasti sama meno jatkuu edelleen, sillä tästä paheesta olisi oikeastaan ihan kiva päästä vielä tämän elämän aikana eroon. Nimittäin, joskus on todella inhottavaa, jos repäsee sen kynnen palasen liian pitkältä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti